22.8.2011

Kukaan ei sano mulle ei

Hello ja tervetuloa seuraamaan! Ihan ekaks aattelin postata tähän malliksi novellin, jonka kirjotin 13-vuotiaana ja löysin vastikään. Tein pieniä muutoksia tähän mut suurimmaksi osaksi tää on just sama teksti jonka kirjoitin 9 vuotta sitten. Tän jälkeen ois tarkotus postata tänne luku kerrallaan mun kirjottamasta romaanista ja kattoo mitä kaikkee muuta saan aikaseks.

Kukaan ei sano mulle ei

Ostari oli tyhjä kun mä kuljin siitä kahden aikoihin. Oli hyytävän kylmä ja olin kuin uitettu koira. Jossain jyrisi. Mä hiivin hiljaa kotiin varoen oven saranaa narahtamasta. Tiesin just, missä pisteessä se narahti koska mä ryömin usein kotiin vasta aamuöisin. Alkoi olla tammikuun puoliväli ja ilmat olivat hyytävän kylmät vesisateen kastellessa lähes joka päivä. Mä huokasin kun aattelin etten ollu nähny lunta moneen vuoteen. Mä odotin sitä joka vuosi, mut taivaalta ei tullut niskaan muuta kuin kylmää vettä kerta toisensa jälkeen. Muistin ne lapsuuden talvet kun laskin mäkeä ja isä työnsi mut aina vauhtiin.

Zippo raastoi mut kylmästi ylös tasan kello kuus.
- Ylös nyt Johnny, kouluun, se käski.
- Emmä jaksa viel..., yritin turhaan inistä vastaan kun mun lauseen katkaisi syvä haukotus.
- Älä jaksa, Zippo huokas. - Sä menet kouluun tai itket ja menet, se käskytti kuin alikessut konsanaan ja mä käänsin kylkee. Se näytti olevan erityisen pahalla päällä, eikä eläminen ylisuojelevan isoveljen kans ollu muutenkaan kuin yhtä helvettiä.
- Pari sekkaa, mä pyysin unisesti.
- Sä nouset nyt, se jyrähti. - Mulla on kiire duuniin ja mun täytyy huolehtii sut kouluun. Sä tiedät miten tää homma menee, John, älä tee tätä vaikeemmaks kun se on.

Mä nousin vastentahtoisesti ylös ja kiskoin rikkinäiset farkut jalkaan. Ne oli kaiken lisäks liian isot ja Zipon vanhat. Niinku mulla ois joskus ollu jotain omaa muutenkaan. Mä heitin ruskeen kulahtaneen laukun olalle ja katsahdin nopeesti ulos. Ei satanut, mutta oli pilvistä ja koleaa, hieman hämärää, niinkun oli ollut jokasena aamuna siihen asti sinä vuonna. Mikään ei koskaan muuttunut.
- Tulis lunta, mä sanoin Zipolle kun me istuttiin meidän vanhaan Ladaan.
- Kyllä sä tiedät, Zippo urahti ja starttas auton.

Zipon oli määrä hakee mut koulusta puol viis, mut kun sitä ei alkanu näkyä missään mä istuin kylmälle penkille koulun taakse ja sytytin röökin. Mä kirosin ku huomasin et se oli viimenen ja tikut oli finaalissa.
- Saisko olla?, uteli C.J. virnistäen, ojensi tulta ja sytytti sit omansa.
- Mitä sä tolleen hiivit, mä säpsähdin.
- Silence is not a crime, C.J. virnisti ja puhalsi savurenkaita.
- Niinpä niin, mä urahdin suupielestäni. C.J. oli kuuluisa hiljaisuudestaan. Sen oli helppo nyysiä kaupasta ja totta kai se käytti sitä hyödykseen. Mistäpä muualtakaan mä olisin hankkinu röökit ja muut. Rahaa kun ei mun taskuista löytyny koskaan.

Me istuttiin C.J.:n kans penkillä ja katottiin mustien pilvien välistä pilkottavaa auringonlaskua. Se oli erityisen nätti ja mä olisin ottanu tapahtumasta kuvan jos mulla ois ollu kamera tai varaa semmoseen. C.J. oli outo tapaus, mut sen kans oli helppo puhuu. Me saatettiin puhua useita tunteja kaikesta ja ei mistään, asioista jotka meni muilta yli lipan ja joissa ei meidänkään mielestä aina ollu mitään järkeä.

Aurinko oli laskenu ja tilalla kuu, kun mä vihdoin havahduin poskia nipistelevään pakkaseen.
- Voi paska, mä totesin ja luettelin arsenaalin vahvempia kirosanoja perään. - Zipon piti hakee mut aikoja sitten, mä sanoin ja nousisin hermostuneesti ja tumppasin ties monennenko C.J.:n tupakan.
- Pysy hengissä! C.J. kajautti mun perään tutun lauseen kun mä lähdin paikalta juoksuaskelin.

Mä juoksin koulun eteen ja olin hädissäni. Missään ei ollut ristin sielua. Mä juoksin kadulle enkä nähny siellä yhtään autoa. Ainoastaan joku elähtäny ukko kömpi läheisestä baarista ympäripäissään ja karjui voimasanoja sen ulosheittäneelle portsarille. Kotiin oli koululta melkeen kymmenen kilsaa ja mun sormet ja varpaat oli umpijäässä. Ei auttanu kuin juosta. Tai niin mä järkeilin.

Mä hidastin hieman ennen kotia, etten ois juossut aitaan pahki, sehän nyt vielä oiskin puuttunut. Valot oli päällä ja mä huokasin syvään, hiljainen kotiintulo ei enää paljon auttaisi. Yritin avata oven hiljaa tapani mukaan, mut siitä ei ollut juurikaan hyötyä. Zippo pomppasi samantien ylös kun astuin kynnyksen yli.
- Missä sä oikein oot ollu?! Zippo karjui mulle päin naamaa tiputellen kirosanoja väliin ja käveli hermostuneesti ympyrää. Mä katsoin paremmaksi olla hiljaa. - Mä ajoin autolla koko pirun kylän ympäri moneen kertaan, se jatkoi ja huomasin et Zippo oli tosissaan pois tolaltaan.

Mä en muista puoliakaan mitä se mulle siinä vauhkos, enkä haluukaan. Ääntä siitä irtos nimittäin niin paljon - ja kovalla volyymilla. Sen mesoaminen kuulu taatusti koko kylään. Seuraavan viikon meidän kommunikointi oli aika hiljasta. Zippo paiskoi ovia ja tavaroita ja käveli ympäriinsä. Sen nukkuminen oli olematonta ja se vahti kuin haukka että mä en tehnyt elettäkään. Ihme, että se heitti mut aamusin edes kouluun. Sekin tosin tapahtu täyden hiljaisuuden vallitessa. Mulla alkoi pikkuhiljaa keittää.
- Mä meen ulos, sanoin sille yks perjantai ja heitin rotsin nopeesti niskaan. Zippo ei sanonut mitään, mut mä huomasin selvästi kun se sävähti.

Mä vedin syvään henkeä päästessäni ulkoilmaan. Mä mietin mikä Zippoon oli menny, se ei koskaan aiemmin jaksanu olla vihanen mulle niin kauaa. Pari kilsaa käveltyäni mä muistin että onnettomuus oli tapahtunu näihin samoihin aikoihin. Se varmaan pelkäs et mulle kävis samalla tavalla, että mä keksisin jotain tyhmää tai että olisin vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Mä kyl ymmärsin et se oli ollu sille kova paikka. Kenboy oli ollu sen idoli ja Zippo oli aina kattonu porukoita ylöspäin vaikka meillä ei koskaan ollu mitään tai varaa mihinkään. Kaiken lisäks se oli joutunu kattoon sitä vielä vierestä kun se kaikki tapahtu. Mä olin sille se viimenen ja se pelkäs et mutkin otettas siltä pois. Dieselkään kun ei enää asunu meillä mentyään naimisiin. Sitä paitsi Zippo ja Diesel ei ollu oikeestaan koskaan hirveesti välittäneet toisistaan.

Mä en juuri koskaan ajatellut Kenboyn ja porukoitten poismenoa. Olin ollu niin pieni kun se kaikki tapahtu, eikä Kenboy ollu mulle koskaan niin tärkee kuin Diesel. Diesel oli mulle kaikki kaikessa, me oltiin niin samanlaisia. Ehkä mä oikeen osannu suhtautua mitenkään mun hermoraunioisoveljeen Zippoon. Dieseliä mä en ollut nähnyt aikoihin. Se oli menny joku aika sit naimisiin ja vietti lomaa perheensä kans. Sillä oli tuottava duuni ja varaa moiseen.

Mä istahdin sillan kaiteelle ja heittelin pikkukiviä veteen, oli kylmä mut vesi ei kuitenkaan ollu jäässä. Mä mietin hetken jos mä hyppäisin. Mitä tapahtuis ja kuka jäis kaipaan. Murtuisko Zippo? Mä en osannut sanoa koska se oli menettäny jo kaiken, se osas suhtautua siihen ja kerätä ittensä. Mun asuinpaikka ei antanu toivoa hohdokkaasta tulevaisuudesta mutta mä halusin elää, mulla oli mun veljet ja ne välitti vaikka mä en aina jaksanutkaan välittää takaisin. Mua alko pikkuhiljaa palella ja mä tallustelin kotiin. Mä ilahduin suuresti näkemästäni riuhtaistuani oven auki.

- Diesel! mä huusin ja hyökkäsin mua päätä pidemmän veljen kaulaan.
- Pikkukaveri, se sano nauraen ja nosti mut ilmaan pörröttäen mun hiuksia. - Sua mä tässä odotinkin, se virnisti.
Zippo vaan istu ja hämmensi kahvikuppiaan. Koskahan sekin oli viimeks nauranu tai ees hymyilly?

Zipon keittämä kahvi oli hirveetä myrkkyä ja me Dieselin kans naureskeltiin sen kahvinkeittotaidoille. Zippo vaan urahti jotain vastaukseksi. Ilta meni lepposasti jutellessa ja jossain vaiheessa Diesel kaivoi taskustaan viskipullon.
- Terästystä peliin, Diesel virnisti ja kaatoi juomaa itselleen ja Zipolle.
- Eikö mulle tarjoilla? mä kysyin niin viattomasti kuin osasin.
Zippo reagoi nopeammin kuin mä olin kurottanut kohti viskipulloa.
- Et todellakaan! se ärähti ja repäs pullon itselleen.
- Pistä nyt vähän lämmikettä pikkuveikallekin, Diesel sanoi ja pörrötti mun hiuksia.
Zippo raivostui tyystin. Se iski nyrkin pöytään niin että lasit vaan helisi ja alkoi karjua hämmentyneelle Dieselille.
- Se on neljätoista!, se karjui. - NELJÄTOISTA. Ja se polttaa ja juo! Mitä sä luulet että se on parin vuoden päästä?! Zippo mylvi.
- Kaikkihan täällä juo ja polttaa, ei poika ole mikään poikkeus, Diesel totesi viileän rauhallisesti.
- Mutta MINUN pikkuveljeni EI juo kotona, Zippo karjui ja osotteli mua raivoissaan tökäten mua melkein pari kertaa silmään.
- Hei se on mun veljeni myös, Diesel tulistui.
- No sittenhän sun pitäs olla tietoinen siitä mitä meidän isälle kävi, Zippo jatkoi mylvimistään ja oli noussut ylös tuolistaan. Mä olin painanut kädet korvilleni, mutta otin ne pois kuultuani isästä. Oliko se ajanut kännissä? Meillä onnettomuudesta ei puhuttu, joten mä en voinut tietää.
- Se ei liity tähän, Diesel sanoi lisäten desibelejä.
- Kyllähän liittyy, Zippo vastasi myrskyisästi. - Parempi kitkeä kaikki juominen pois. Mä olen kuullut kun poika ryömii öisin kotiin puolihumalassa!, se jatkoi karjumistaan niin että ikkunat helisi. Se oli siis kuullut mut öiset kotiintulemiset vaikka mä toisin olin luullut.

Zipon ja Dieselin välinen riita päättyi siihen että Diesel lähti vetämään ovet paukkuen. Zippo mulkaisi mua ja käski painua nukkumaan. Mä menin mukisematta, sillä mä en jaksanut provosoida Zippoa enempää.

Mä nukuin rauhattomasti sitten kun mä vihdoin nukahdin. Näin omituisia unia siitä että hyppäsin sillalta ja lähdin lentoon. Mä lensin aurinkoon kevyesti kuin höyhen.

Zippo repäisi oven auki kolmen aikoihin. Se läväytti valot päälle ja nakkas mulle farkut.
- Ylös ja pue, se sanoi.
- Mitä kello on?, mä haukottelin ihmeissäni räpsytellen epäuskoisena silmiäni puoli unessa.
- Pue nyt, Zippo murahti ja repi mut ylös. Se raahasi mut autoon ja lähti kaahaamaan ripa edellä kuin raivopäinen.
- Mihin me mennään?, mä kysyin kun tajusin että ei ollut vielä aamu. Säikähdin pahanpäiväisesti kun yhden talon seinä lähestyi uhkaavasti mutta Zippo sai oikastua auton kuitenkin ajoissa. Se ei sanonut mitään, ajoi vaan hermostuneesti. Mä olin niin väsynyt etten jaksanu pohtia asiaa, istuin vaan. Lopulta se pysäytti tien reunaan ja loikkas ulos autosta. Se lähti juokseen ja mä menin perään miettien oliko se kenties seonnut lopullisesti. Sitten mä näin tien reunassa välkyttävät autot, oli ambulanssi, poliisi ja muutama muu auto. Mä havahduin vasta kun ambulanssiin kannettiin paareja.
- Diesel!, mä karjuin kun näin sen auton viereisessä ojassa. - Diesel!, mä huusin niin lujaa kuin kurkusta lähti ja joku tarttu mua kädestä estäen mun etenemisen. Zippo käski mun rauhottua mut mä vaan riuhdoin. Ambulanssi ajoi pois pillit huutaen ja mä jäin seisomaan pimeään murtuneena. Mä vajosin kaiken menettäneenä tielle ja hakkasin nyrkeilläni kylmää asfalttia. Lopulta poliisi käski meidän mennä takasin kotiin ja käski mennä kattoon Dieseliä vasta aamulla. Mä vaan istuin lamaantuneena Zipon nyökyttäessä heikosti päätään.

Kotona mä olin täysin shokissa, purin kynsiäni, kävelin ympäri taloa ja auoin päämäärättömästi ovia. Zippo istui sohvalla nojaten seinään. Mä olisin halunnu mennä Dieselin luo, mut Zippo vaan hoki ettei se käyny.

Aamu sarasti harmaana. Mä olin jostain syystä nukahtanu eteisen lattialle. Mä kompuroin ylös ja olin törmätä seinään.
- Mitä kello?, mä sanoin vetäen samalla rotsia niskaan.
- Kahdeksan aamulla, Zippo sanoi tyhjä ilme kasvoillaan. Me lähdettiin yhdessä sairaalaan. Vaikka mä olinkin täysin pihalla, huomasin että Zippo pohti miten se tulis toimeen ilman Dieseliä ja miksi just sille kävi aina näin. Maailma oli kova.

Zippo pysyi tällä kertaa kutakuinkin tiellä, mutta mä en välittäny ajoittain lähenevistä seinistä ja pylväistä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen me päästiin vihdoin sairaalaan ja etittiin käsiimme eka henkilö joka tiesi jotain Dieselistä. Se sattu oleen lääkäri joka oli pitänyt sitä elossa yöllä. Lääkäri vei meidät rauhalliseen paikkaan ja se sai mut aavistaan pahaa. Se kerto meille mitä yöllä oli varmaankin sattunut. Diesel oli luultavasti ajanut ojaan auton lähtiessä luisumaan liukkaalla tiellä, jolla oli jäätynyttä vettä.
- Veljenne on yhä kriittisessä tilassa, lekuri aloitti virallisesti ja mun teki mieli motata sitä kuonoon. - Hän on tajuton, eikä heräämisestä ole tällä hetkellä tietoa, se jatkoi monotonisella äänellä.
- Kuoleeko se?, me molemmat älähdettiin ja vajottiin penkkiin. Mun jalat oli heikot enkä mä jaksanut nousta ylös enää omin avuin. Yhdessä me saatiin Zipon kanssa lopulta kammettua toisemme irti sairaalan kulahtaneesta nahkasohvasta.

Diesel makasi levollisen näköisenä teho-osastolla. Sen naama oli liidunvalkea ja eloton ja se oli kiinni miljoonassa letkussa ja piuhassa. Mä en uskaltanu tarttua sen käteen mutta sitten Zippo sanoi et se oli ihan ookoo. Mä otin Dieseliä kädestä ja musta tuntui ihan kuin se olis tuntenu mun kosketuksen, sen käsi jotenkin värähti kun mä tartuin siihen. Me istuttiin hiljaa sen luona niin kauan että yks sairaanhoitajista kävi häätämässä meidät pois.

Sen jälkeen me tultiin Dieselin luo joka päivä, eikä sen tila muuttunut miksikään. Viidentenä päivänä ainoa muutos oli se, että mun silmät alkoi seistä pahasti päässä. Zippo jätti mut kahden Dieselin kanssa ja meni ostamaan kahvia että jaksettais istua sen luona taas yks päivä lisää. Mä tuijotin Dieseliä herkkymättä punaisin silmin ja pidin sen kättä.
- Mä rakastan sua, Diesel, mä kuiskasin hiljaa pala kurkussa. - Älä mee vielä, mä en pärjää täällä ilman sua.
Mä en tiedä miten tai miksi mutta hitaasti Dieselin silmät avautui ja mä nousin nopeesti ylös. Vihdoin mä olin täysin hereillä.
- Diesel, mä kuiskasin. - Sä tulit, mä sanoin ja hymyilin sille väsyneesti.
- Johnnyboy, se yritti sanoa mut sen ääni oli käheä ja hiljainen, lähes äänetön. - Pysy hengissä, se sai lopulta sanottua enkä mä voinut vastata mitään koska pala mun kurkussa oli kasvanu niin suureksi. Diesel oli niin hauraan näkönen enkä mä kestänyt nähdä mun isoveljeä semmosessa kondiksessa. Lopulta mä sain sanottua jotain epämäärästä ja Diesel hymyili mulle heikosti. Sitten sen silmät sammu ja sen ote mun kädestä löystyi.
- Diesel, mä kuiskasin epätoivosesti. - DIESEL, mä huusin perään puristaen sen elotonta kättä. Dieseliin kytketyistä laitteista alkoi kuulua piippausta ja mä käännyin ryminällä kattoon yhtä monitoreista kaataen tuolin jolla mä olin istunut.

Hoitaja tuli salamana huoneeseen ja ryntäsi Dieselin luo kokeillen sen rintaa. Hoitajan kasvoille tuli vakava ilme ja se huokaisi syvään kattoen mua anteeksipyytävästi. Mä tajusin että mitään ei ollu enää tehtävissä ja ryntäsin ulos huoneesta iskien nyrkin matkalla oven karmiin. Se ei sattunu tarpeeks ja mä potkasin huoneen ovea kaikin voimin. Käytävällä mä törmäsin Zippoon ja mä näin sen naamasta että se tajus mitä oli tapahtunu.

Mä istuin portailla ties kuinka monetta tuntia ja tuijotin tähtitaivasta. Taivas oli pilvetön ja kaunis, mutta mun poskille oli jäätyneet kyyneleet. Mä en tiennyt mitä tehdä tai miten päin olla, mun epätoivo oli niin suurta että mä aloin toivoa että satais ees lunta. Ikkunaan vilkastessa mä näin että Zippo istui tyynesti keittiönpöydän ääressä ja kisko sumppia tai jotain terävämpää. Se oli tottunut että sillä ei ollut mitään.

Sinä yönä mä nukuin katkonaisesti ja näin taas unta että mä hyppäsin ja lensin aurinkoon. Kun mä olin katellut viikon sitä samaa mun pään sisällä pyörivää filmiä, mä aloin hiljalleen seota. Yks aamu mä istuin aamiaispöytään ja järsin pahvilta maistuvia muroja välinpitämättömästi. Mun kädet tärisi ja jokaisesta suuhun menevästä lusikasta meni noin puolet lattialle ja pöydälle. Mä nousin nopeesti ja kolautin polveni pöytään todella lujaa. Mä sain totaalisesti tarpeekseni ja noiduin kuin turkkilainen. Zippo ei reagoinut mitenkään. Se oli jatkuvassa kofeiinihöyryssä ja kisko varmaan jo toista pannullista sumppia sille aamulle.

Mä rynnin eteiseen kompastuen välillä tuoliin, mattoon, oveen ja muutamaan pienempään esineeseen. Epätoivo, viha ja hulluus mun pään sisällä paisu vaan entisestään ja mä juoksin ulos talosta niin lujaa kuin vaan pääsin. Jossain vaiheessa mä kuulin Zipon karjuvan jotain mun perään ja se lähti juokseen mua kiinni liukastellen ilman kenkiä. Mä olin sitä nopeempi ja se ei saanu mua millään kiinni. Mä juoksin koululle asti, enkä mä tiennyt yhtään miksi. Jostain syystä mä kiipesin koulun seinän vieressä olevia tikapuita katolle asti Zipon jäädessä seisomaan voimattomana alas.
- Johnny, tule alas, se mylvi vetäen välillä henkee.
- Mä haluun lentää, mä pihisin täysin seonneena nojaten hengästyneenä polviin. - Kukaan ei sano mulle ei, mä huusin ja Zippo näytti alhaalla pieneltä pisteeltä.

Sitten mä tipuin. Tipuin ja nauroin ja katoin pari hetkeä sitä epätoivosta pikkukylää jossa mä olin elämäni lusinut. Mulla ei tulis sieltä ikävä mitään, paitsi sitä kaunista linnunlaulua jonka mä kuulin mun kropan iskeytyessä kylmään asfalttiin.

"Siitä hetkestä mä en muista juuri mitään. Mä kai huusin sun nimeä ja juoksin sun luo, mut mä en ole ihan varma mitä siinä tapahtui. Mä vajosin sun viereen ja nyyhkytin siinä kunnes kuulin taas sen tutun piippauksen lähestyvän. Mä kuvittelin itekin olevani kuollut kun mä makasin siinä sun vieressä ja sitä mä oikeastaan kai halusinkin. Mulla ei ollut enää mitään syytä olla siellä koska sut ja meidän muu perhe oli jo viety pois täältä ja ei ollut enää muuta kuin painostava tyhjyyden tunne ja hiljaisuus. Mutta silti mä seison tässä tätä kirjoittamassa koska mä haluan olla se joka lopulta selvisi. Mä toivon että sulla on kaikki hyvin ja että me nähdään vasta kun mun aika tässä maailmassa on käytetty, kun tiimalasi on valuttanut hiekkansa loppuun. Ja mun on pakko sanoa tää, että mä valitettavasti toivon että se hetki ei tule tänään, tai huomenna tai viiden vuoden päästä vaan sitten kun oon jo liian vanha elääkseni. Mä tulen rakastamaan sua aina, John, muista se. - Rakkaudella isoveljesi Zippo."

Silloin kun mut vietiin pois, oli kello puoli kahdeksan. Zippo katsoi taivaalle ja sieltä alkoi tippua isoja valkoisia hiutaleita, jotka tanssien peittivät hiljalleen maan. Ostari oli tyhjä.

2 kommenttia :

  1. Okei tiiän et nää on jotai parin vuoden takaisia, mut kun luin ni mun on PAKKO kommentoida! Oot ihan hirveen hyvä kirjoittaja, saat kyl lukijan mukaan tunnelmaan ja jännitykseen. Ootko miettiny ihan oikeesti et kirjoittaisit joskus kirjan? Mä ainakin ostaisin ja lukisin, ehdottomasti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on itseasiassa 10 vuoden takaa :') Ja mua harmittaa, että oikeasti osasin joskus kirjottaa! Mulla on itseasiassa yks kirja vaiheessa ja pari suunnitteilla, mut en oikein tiedä mistä kaivaisin aikaa niiden valmiiksi saamiseen :( Plus että oon perfektionisti ja näistä tahtoo kehkeytyä ikuisuusprojekteja... :D

      Poista